Marcel Proustin Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa I: Rouva Swannin ympärillä näyttää ensi silmäyksellä olevan romaani nuoruuden ihastuksesta, Pariisin seurapiireistä ja kauniista ihmisistä. Todellisuudessa se kertoo jostakin paljon syvemmästä: siitä, kuinka ihmisen mieli rakentaa maailman, jossa se itse sitten elää.
Proust ei kirjoita niinkään tapahtumista kuin havaitsemisesta. Hänen kiinnostuksensa kohteena ei ole se, mitä tapahtuu, vaan mitä tapahtuu ihmisessä, joka katsoo. Siksi hänen romaaninsa eivät vanhene. Ne eivät kuvaa yhtä aikakautta, vaan tietoisuuden rakennetta.
Nuori Marcel uskoo rakastuneensa Gilberteen. Mutta vähitellen lukija alkaa epäillä, rakastaako hän lainkaan Gilberteä. Hän näyttää rakastavan kuvaa, jonka on tästä luonut. Gilberte on lupaus onnesta, kauneudesta ja maailmasta, johon Marcel haluaa kuulua. Hänestä tulee enemmän symboli kuin ihminen.
Ehkä juuri siinä on romaanin ensimmäinen suuri oivallus.
Emme kiinny ihmisiin sellaisina kuin he ovat, vaan sellaisina kuin oma mielemme heidät maalaa.
Sama koskee rouva Swannia. Hän liikkuu Pariisissa kuin taideteos, jonka jokainen yksityiskohta on huolellisesti sommiteltu. Hänen kävelynsä, pukunsa, eleensä ja seuransa muodostavat kokonaisuuden, joka tuntuu lähes täydelliseltä. Mutta mitä lähemmäksi Marcel häntä pääsee, sitä tavallisemmaksi hän muuttuu.
Ei siksi, että rouva Swann olisi muuttunut.
Vaan siksi, että mielikuva alkaa väistyä todellisuuden tieltä.
Proustin maailmassa kauneus ei ole koskaan pelkästään kohteessa. Se syntyy katseen ja kohteen välisessä suhteessa. Sama maisema voi näyttää loistavalta tai autiolta riippuen siitä, millaisessa mielentilassa sitä katsotaan. Sama ihminen voi tuntua korvaamattomalta tai yhdentekevältä ilman, että hänessä itsessään tapahtuu mitään muutosta.
Juuri tästä syystä romaanin symboliikka on niin hienovaraista.
Rouva Swann ei ole vain nainen.
Hän on kuva identiteetistä, jota rakennetaan muiden katseille.
Gilberte ei ole vain rakastettu.
Hän on tulevaisuuteen sijoitettu lupaus siitä, että onnellisuus odottaa aivan seuraavan kohtaamisen takana.
Swannien puutarha ei ole pelkkä puutarha.
Se on ihmismielen huolellisesti järjestetty maailma, jossa kaikki näyttää harmoniselta niin kauan kuin mikään ei riko sen järjestystä.
Myös Champs-Élysées saa romaanissa symbolisen merkityksen. Marcel kulkee siellä odottaen kohtaamista Gilberten kanssa. Samat puut, penkit ja valonsäteet muuttavat jatkuvasti merkitystään hänen sisäisen tilansa mukana. Ulkoinen maailma ei vaihdu, vaan havaitsija vaihtuu. Maisema paljastaa enemmän katsovasta mielestä kuin itse maisemasta.
Ehkä kaikkein kaunein symboli on kuitenkin kävely.
Proustin henkilöt kävelevät lakkaamatta.
Mutta he eivät kulje vain kaupungin halki.
He kulkevat oman tietoisuutensa läpi.
Jokainen askel avaa uuden muiston, uuden ajatuksen, uuden tunteen. Ulkoinen liike muuttuu sisäiseksi matkaksi.
Samalla tavalla kevät ja kukkaan puhkeaminen saavat romaanissa lähes huomaamattoman vertauskuvallisen ulottuvuuden. Kukat eivät kuvaa vain nuoruutta, vaan tietoisuuden heräämistä. Jokainen kauneuden hetki sisältää kuitenkin myös katoavaisuuden. Kukka on kaunis juuri siksi, ettei se kuki ikuisesti.
Proustin melankolia syntyy tästä oivalluksesta.
Kaikkea kaunista ei voi omistaa.
Sen voi vain kohdata.
Myös seurapiirit näyttäytyvät vähitellen suurena näyttämönä. Ihmiset tavoittelevat arvostusta, kutsuja, oikeita tuttavuuksia ja asemaa. Mutta mitä lähemmäksi Marcel tätä maailmaa pääsee, sitä enemmän hän huomaa sen rakentuvan epävarmuuden varaan. Jokainen yrittää vakuuttaa toisille olevansa merkittävä. Jokainen etsii hyväksyntää toisten katseista.
Proust ei tuomitse ketään.
Hän katsoo lempeästi.
Hän näyttää, kuinka helposti ihminen alkaa rakentaa minuutensa muiden odotuksista ja kuinka huomaamattaan hän alkaa pitää tätä rakennelmaa omana todellisena itsenään.
Siksi romaanin syvin symboli ei lopulta ole Gilberte, rouva Swann tai Pariisi.
Se on katse.
Kuka katsoo?
Mitä hän oikeastaan näkee?
Ja kuinka paljon siitä, mitä hän näkee, on hänen oman mielensä luomaa?
Proust ei tarjoa vastauksia. Hän tekee jotakin ehkä vielä arvokkaampaa. Hän hidastaa lukijansa niin perusteellisesti, että tämä alkaa huomata oman tapansa katsoa maailmaa.
Usein kuvittelemme etsivämme elämässä oikeita ihmisiä, oikeita paikkoja tai oikeita olosuhteita. Proust vihjaa hiljaa, että suurempi kysymys saattaa olla se, millaisin silmin niitä katsomme.
Kun katse muuttuu, maailma muuttuu sen mukana.
Ja silloin saattaa huomata, ettei todellisuus ollutkaan koskaan piilossa. Sen peitti vain se kuva, jonka mieli oli siitä itselleen rakentanut.
