On helppo kuvitella, että taiteilijan suurin vihollinen on köyhyys, kriitikot tai näkymättömyys. Yeong-shin Ma’n Artist esittää kuitenkin paljon epämiellyttävämmän väitteen: taiteilijan suurin vastustaja saattaa olla hänen oma identiteettinsä.
Siksi Artist ei ole oikeastaan sarjakuva taiteesta. Se on sarjakuva egosta.
Kolme keski-ikäistä miesartistia etsii tunnustusta, merkitystä ja paikkaansa maailmassa. He puhuvat lakkaamatta taiteesta, aitoudesta ja kulttuurista, mutta heidän todellinen käyttövoimansa on jokin aivan muu: tarve tulla nähdyksi erityisenä.
Tässä kohtaa Yeong-shin Ma tekee jotakin poikkeuksellista. Hän ei rakenna sankareita eikä antisankareita. Hän rakentaa peilejä. Sarjakuvaa lukiessa alkaa vähitellen epäillä, ettei kyse ole vain näistä kolmesta miehestä tai edes taidemaailmasta. Ehkä kyse on paljon laajemmasta inhimillisestä ilmiöstä.
Erityisyyden ansa
Artistin maailma on erityisyys. Sillä tarkoitan ajatusta, että oma arvomme riippuu siitä, että olemme jollakin tavalla muita parempia, lahjakkaampia, syvällisempiä tai kärsineempiä.
Sarjakuvan henkilöt eivät tavoittele ensisijaisesti hyvää taidetta. He tavoittelevat asemaa, jonka hyvä taide voisi heille antaa. Jokainen näyttely, kirja, levytys tai arvostelu muuttuu mittariksi, jolla mitataan ihmisen arvoa.
Kun ystävä onnistuu, ilo ei lisäänny. Sen sijaan oma riittämättömyys kasvaa.
Tämä on egon matematiikkaa: jos sinä voitat, minä häviän.
Yeong-shin Ma näyttää tämän lähes kliinisellä tarkkuudella. Kateus ei ilmesty näyttämölle suurena draamana, vaan se tihkuu arkeen, keskusteluihin, vitseihin ja pieniin eleisiin. Juuri siksi se tuntuu uskottavalta.
Taide vai identiteetti?
Yksi Artistin hienoimmista oivalluksista on, että taide voi muuttua identiteetin suojakuoreksi.
On helppo sanoa: “Olen taiteilija.”
Paljon vaikeampaa on kysyä: “Kuka olen, jos kukaan ei pidä minua taiteilijana?”
Sarjakuvan henkilöt eivät juuri koskaan uskalla kohdata tätä kysymystä. He puolustavat taiteilijaidentiteettiään yhtä kiivaasti kuin jotkut puolustavat kansallisuuttaan, uskontoaan tai poliittista kantaansa. Identiteetistä tulee haarniska, jonka sisään voi piiloutua.
Mutta kaikki identiteetit, jotka rakentuvat rooleille, saavutuksille tai ulkoiselle tunnustukselle, ovat väliaikaisia. Kärsimys alkaa siitä hetkestä, kun alamme uskoa niiden määrittävän todellisen arvomme.
Tämä ei tarkoita, että taide olisi merkityksetöntä. Päinvastoin. Se tarkoittaa, että taiteesta tulee ongelma vasta silloin, kun siitä tehdään vastaus kysymykseen: “Miksi olen arvokas?”
Ystävyys, joka ei osaa iloita
Artistin surullisimpia puolia on ystävyys.
Miehet viettävät aikaa yhdessä, keskustelevat, juovat ja tukevat toisiaan. Silti heidän suhteissaan on jatkuvasti läsnä näkymätön kilpailu.
Voiko ystävän onnistumisesta iloita aidosti, jos oma identiteetti rakentuu vertailulle?
Sarjakuvan vastaus on pessimistinen.
Artistissa suhteet ovat erityisiä ihmissuhteita. Suhteita, joissa toinen ihminen nähdään ennen kaikkea oman identiteetin vahvistajana. Tällöin ystävä ei ole ystävä vaan peili, jonka kautta arvioidaan omaa arvoa.
Ehkä siksi kirjan henkilöt tuntuvat niin yksinäisiltä silloinkin, kun he ovat yhdessä.
Armoton realismi
Yeong-shin Ma’n piirrostyyli tukee tätä kaikkea hämmästyttävän hyvin.
Hahmot eivät ole kauniita. He näyttävät väsyneiltä, kömpelöiltä ja usein jopa epämukavilta katsoa. Sivut eivät romantisoi boheemia taiteilijaelämää vaan riisuvat siitä kaiken glamourin.
Sama armottomuus näkyy kerronnassa.
Sarjakuva ei tarjoa suurta oivallusta, joka pelastaisi henkilöt. Ei ole yhtä hetkeä, jossa joku ymmärtäisi kaiken ja muuttuisi paremmaksi ihmiseksi.
Elämä vain jatkuu.
Juuri tämä tekee Artistista niin vaikuttavan. Se muistuttaa, ettei egosta vapautuminen tapahdu automaattisesti iän, kokemuksen tai menestyksen myötä. Ilman tietoista itsetutkiskelua ihminen voi toistaa samoja malleja vuosikymmenestä toiseen.
Entä lukija?
Ehkä kaikkein epämukavin kysymys ei koske sarjakuvan henkilöitä.
Se koskee meitä.
Kuinka paljon omasta elämästämme rakentuu samalle logiikalle?
Kuinka usein vertaamme itseämme muihin?
Kuinka paljon haluamme tulla nähdyiksi älykkäinä, henkisinä, menestyneinä tai omaperäisinä?
Ja kuinka usein kutsumme tätä kaikkea vain “omaksi persoonallisuudeksemme”?
Tässä kohtaa Artist lakkaa olemasta kertomus korealaisista taiteilijoista. Se muuttuu kertomukseksi ihmisestä.
Lopuksi
Jospa kuitenkin rauha löytyy vasta, kun lakkaamme rakentamasta identiteettiämme erityisyyden varaan.
Yeong-shin Ma ei tarjoa tällaista ratkaisua. Hän tekee jotakin toista ja ehkä yhtä arvokasta. Hän näyttää, miltä elämä näyttää silloin, kun erityisyyden tavoittelusta tulee koko olemassaolon käyttövoima.
Siinä on Artistin hiljainen voima.
Se ei saarnaa. Se ei opeta. Se ei lohduta.
Se vain katsoo ihmistä pitkään ja tarkasti, kunnes lukija huomaa, ettei katse kohdistukaan enää sarjakuvan henkilöihin vaan häneen itseensä.
Ja ehkä juuri silloin sarjakuva voi kuitenkin tehdä jotakin ratkaisevaa: se voi paljastaa, kuinka usein kutsumme egoa omaksi itseksemme. Kun tämän näkee edes hetkeksi, mahdollisuus toisenlaiseen näkemiseen avautuu. Se ei vielä ole ihme, mutta se voi olla ihmeen alku.
