Vuosi sitten uhosin kovaan ääneen boikotoivani Euroviisuja. Viime vuoden tulokset jättivät niin kitkerän maun suuhun, että olin aivan varma, etten enää katso koko kilpailua. Olin tuohtunut, väsynyt ja jotenkin pettynyt koko tapahtumaan.
Mutta sitten tuli tämä kevät.
Ja totuus on, että minä olen pieni ihminen. En minä maailmanpolitiikkaa muuta sillä, jätänkö Euroviisut katsomatta vai en. Enkä myöskään halunnut antaa yhden valtion pilata yhtä minun rakkaimmista vuosittaisista perinteistäni. Euroviisut ovat minulle iloa, nostalgiaa, glitteriä, tunnekuohuja, huonoja tanssiliikkeitä ja sitä yhtä päivää vuodessa, jolloin saan luvan kanssa olla täysin överi.
Niinpä päätin katsoa viisut.
Ja kun Israel esiintyi, kävin kusella.
Myönnän täysin olevani tekopyhä. Mutta ehkä ihmisyys nyt on vähän sitä: ristiriitaisia tunteita, epäjohdonmukaisuutta ja yritystä selvitä omantunnon kanssa parhaansa mukaan.
Tämän vuoden viisujen suurin kokemus minulle oli kuitenkin Liekinheitin. Ja mitä enemmän olen miettinyt sitä, sitä enemmän olen nähnyt siinä jotain paljon syvempää kuin vain näyttävän euroviisuesityksen. Nimittäin yhtäkkiä tajusin, että koko “Liekinheitin” toimii melkein täydellisenä vertauskuvana egolle. Siinä on valtava määrä intohimoa, hyökkäystä, draamaa ja sellaista energiaa, joka tuntuu samaan aikaan sekä rakkaudelta että sodalta.
Ja juuri sitä “Liekinheitin” minulle symboloi.
Kun mietin kappaleen valtavaa intensiteettiä, tuntuu kuin siinä huudettaisiin:
“Rakasta minua, vaikka poltan koko maailman.”
Toisaalta kappaleessa on myös jotain puhdistavaa. Ehkä se tuli ei olekaan vain tuhoamista, vaan vanhan identiteetin polttamista pois. Egon sulamista. Ja kaiken keskellä Linda Lampeniuksen viulu kuulosti melkein siltä kuin kaaoksen keskeltä kuuluvalta sielun ääneltä. Ja ehkä juuri siksi ihoni menee aina kananlihalle, kun Linda alkaa soittamaan.
Joka tapauksessa: suuri kiitos Pete Parkkoselle ja Lindalle aivan upeasta show’sta.
Oli oikeasti ihanaa nähdä Suomi tilanteessa, jossa olimme aidosti ennakkosuosikkeja. Siinä oli sellaista vanhan ajan euroviisuhuumaa. Ja myönnän, että olisin ehkä erityisesti Lindan vuoksi toivonut voittoa. Olisihan se ollut aika herkullinen näpäytys suomalaisillekin. Linda kun on vuosikymmenten aikana saanut osakseen aivan käsittämättömän määrän vähättelyä ja ivaa.
Minä taas olen aina tykännyt Lindasta.
Itse asiassa niin paljon, että annoin 90-luvulla valkoiselle kissalleni nimeksi Linda Lampeniuksen mukaan Linda. Se oli mielestäni maailman hienoin nimi kissalle.
Sitten tuli Bulgarian voitto.
Täytenä yllätyksenä ainakin minulle.
Ensimmäinen reaktioni oli lähinnä:
“Mitä ihmettä juuri tapahtui?”
Mutta mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän ymmärrän voiton. Bulgarian kappaleessa oli juuri sellaista tunnelmaa ja estetiikkaa, joka osuu nuoriin tällä hetkellä todella kovaa. Se oli moderni, vähän etäinen, visuaalisesti tyylikäs ja emotionaalisesti helposti samaistuttava.
Ja ehkä “Liekinheitin” taas oli enemmän meidän boomereiden juttu.
Suuri, dramaattinen, pateettinen, tulinen ja täysin estoton.
Eli täydellinen.
Tosin yksi ihminen tässä taloudessa taisi huokaista helpotuksesta Bulgarian voiton jälkeen. Stadin kundi nimittäin lupasi viedä minut Euroviisuihin paikan päälle, jos Suomi olisi voittanut.
Nyt säästyivät rahat.
Ja ehkä hermotkin.
Mutta yksi asia ei muutu koskaan. Euroviisufinaalipäivä on edelleen se päivä vuodesta, jolloin minä joraan koko päivän. Ihan koko päivän. Keittiössä, olohuoneessa, vessassa, missä tahansa sattuu soimaan jotain vähänkään Euroviisuihin viittaavaa.
Luulen, että lasten ensimmäiset euroviisumuistot tulevat olemaan:
“Se oli se päivä vuodesta, jolloin äiti biletti ympäri asuntoa aamusta yöhön.”
