Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään?

Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään? -kirjaa on luettu perheessämme niin monta kertaa, että rytmi elää jo omassa puheessamme. Sivujen kurkistusreiät ovat aiheuttaneet loputtomasti jännitystä, vaikka seuraavat tapahtumat tiedetään jo tarkasti etukäteen. Ehkä juuri siinä piilee kirjan taika: se ei kulu toistosta, vaan kasvaa jokaisella lukukerralla hieman rakkaammaksi.

Tove Jansson onnistui luomaan kuvakirjan, joka tuntuu yhtä aikaa turvalliselta ja salaperäiseltä. Tarina on yksinkertainen; Muumipeikko lähtee hakemaan maitoa äidilleen, mutta matkan aikana maailma avautuu kummallisena, hauskana ja hieman pelottavanakin paikkana. Jokaisen sivun jälkeen tekee mieli kysyä: kuinkas sitten kävikään?

Ja juuri tätä lapset rakastavat.

Kirjan maailma ei ole siloteltu tai ylivarovainen. Siellä on varjoja, outoja hahmoja ja jännittäviä tilanteita. Mutta kaiken keskellä säilyy tunne siitä, että koti odottaa. Muumimamman lempeä läsnäolo tuntuu koko ajan taustalla, vaikka hän ei olisi edes kuvassa.

Meidän kotonamme kirjasta tuli aikanaan myös portti hattivattien maailmaan. Lulla ihastui niihin täysin. Niissä oli ilmeisesti juuri sopivassa suhteessa mystisyyttä ja hassuutta. Hattivatteja piti etsiä jokaisesta kuvasta, niistä puhuttiin päivisin ja välillä vielä iltasadunkin jälkeen.

Mutta ehkä kaikkein eniten olemme nauraneet Louskalle.

Edelleenkin käy niin, että jos Lulla näkee kuvan Louskasta, hän huutaa välittömästi:
“Äiti!”

En vieläkään tiedä, pitäisikö siitä loukkaantua vai ottaa kohteliaisuutena. Ehkä meissä todella on jotain samaa näköä.

Ja ehkä juuri tällaiset hetket tekevät lastenkirjoista niin merkityksellisiä. Ne eivät jää vain tarinoiksi, vaan muuttuvat osaksi perheen yhteistä kieltä, vitsejä ja muistoja. Kirjojen hahmot alkavat elää mukana arjessa.

Moni lastenkirja toimii hetken aikaa. Kuinkas sitten kävikään? taas kuuluu niihin harvinaisiin kirjoihin, jotka kestävät aikaa myös aikuisen silmissä. Sen rytmi, kuvitus ja omalaatuinen tunnelma tuntuvat edelleen tuoreilta. Sivujen reiät ovat yhä nerokkaita. Riimit toimivat edelleen. Ja tunnelma, hieman vinksahtanut mutta lämmin, on täysin ainutlaatuinen.

Ehkä rakastan kirjassa eniten sitä, ettei se koskaan aliarvioi lasta. Siinä saa olla pelkoa, ihmettelyä, eksymistä ja outoutta. Maailma ei ole täysin hallittava paikka, mutta silti siellä voi kulkea turvallisesti.

Ja lopulta päästään kotiin.

Tai ainakin takaisin syliin lukemaan kirja taas uudelleen.