Daniel Clowesin Monica on sarjakuva, joka ei päästä lukijaansa helpolla. Teos rakentuu erilaisista episodeista, aikatasoista ja lajityyleistä, jotka tuntuvat aluksi lähes irrallisilta. Kauhu vaihtuu perhedraamaksi, sotaepisodi oudoksi sivukertomukseksi ja realismi unenomaiseen maailmaan. Vasta vähitellen alkaa hahmottua, että tämä sirpaleisuus ei ole vain kerronnallinen tehokeino, vaan liittyy olennaisesti siihen, mistä teos kertoo: ihmisestä, joka yrittää rakentaa identiteettiään epävarmojen muistojen, menetysten ja ristiriitaisten kertomusten varaan.
Myönnettäköön silti, että minua sirpaleisuus häiritsi. Se katkaisi paikoin kerronnan sujuvuuden ja sai minut välillä kaipaamaan suoraviivaisempaa tarinaa. Kaikki tyylinvaihdokset eivät tuntuneet välttämättömiltä, ja paikoin tuntui, että lukija joutuu tekemään melko paljon työtä pysyäkseen kertomuksessa mukana. Jälkeenpäin ajattelen kuitenkin, että juuri tämä vastustus kuuluu teoksen kokemiseen. Lukijakin alkaa kaivata eheää kokonaisuutta samalla tavalla kuin Monica kaipaa omaan elämäänsä selkeää alkuperää ja selitystä.
Lajityypit kuvaavat mielen maisemaa
Clowes käyttää Monicassa amerikkalaisen sarjakuvan lajityyppejä hämmästyttävän monipuolisesti. Kauhu, tieteiskuvitelma, sota- ja underground-sarjakuva sekä arkinen ihmissuhdedraama eivät ole vain tyylillisiä viittauksia sarjakuvan historiaan, vaan ne toimivat erilaisina tapoina kuvata Monican sisäistä todellisuutta. Kauhun kautta lapsuuden turvattomuus saa konkreettisen muodon, scifi antaa kuvan vieraantumisesta ja tunteesta, että oma elämä on jonkun muun kirjoittamaa, kun taas sotakuvaston kautta voi nähdä sukupolvien välisen näkymättömän taistelun. Underground-henkinen ironia puolestaan muistuttaa siitä, kuinka huumori voi suojata ihmistä asioilta, joita hän ei kykene suoraan kohtaamaan.
Tämän vuoksi lajityylien vaihtelu alkaa näyttäytyä eräänlaisena psykologisena karttana. Monica ei koe elämäänsä yhtenäisenä kertomuksena, eikä Cloweskaan anna lukijalle sellaista. Muoto ja sisältö alkavat heijastaa toisiaan: rikkinäinen elämä kerrotaan rikkinäisenä kertomuksena.
Värit, peilit ja symbolit
Clowesin visuaalinen kerronta on yhtä tärkeää kuin juoni. Värit eivät aina pyri kuvaamaan maailmaa realistisesti, vaan pikemminkin sen tunnetta. Lämpimät sävyt voivat tuoda hetkellisen turvallisuuden, kun taas kylmemmät ja oudommat värit muuttavat tutunkin ympäristön vieraaksi. Sarjakuva pystyy näin näyttämään yhtä aikaa tapahtuman ja sen emotionaalisen merkityksen.
Myös peilit, heijastukset, ovet, käytävät ja muuttuvat kasvot saavat symbolisen painon. Monica ei pysty näkemään itseään suoraan, vaan aina jonkin muiston, toisen ihmisen kertomuksen tai oman tulkintansa kautta. Ovet ja käytävät taas tuntuvat vievän yhdestä tietoisuuden kerroksesta toiseen. Tässä mielessä Monica muistuttaa unta: kaikki ei ole kirjaimellisesti symbolista, mutta esineillä ja tilanteilla on outo tunneperäinen paino, jota ei voi täysin selittää.
Menneisyys identiteetin perustana
Monican suurin harha on ehkä usko siihen, että hänen täytyy ensin ratkaista menneisyytensä voidakseen ymmärtää itsensä. Hän etsii vastauksia vanhemmistaan, lapsuudestaan ja tapahtumista, joiden ympärille hänen identiteettinsä on vähitellen rakentunut. Ajatus on hyvin inhimillinen: jos tietäisimme tarkalleen, mitä meille tapahtui ja miksi, ehkä ymmärtäisimme vihdoin, keitä olemme.
Monica kuitenkin suhtautuu tähän ajatukseen epäillen. Entä jos menneisyyden täydellinenkään tunteminen ei tekisi meistä kokonaisia? Entä jos ongelma ei olekaan tiedon puute, vaan se, että olemme samaistuneet liian voimakkaasti omaan elämäntarinaamme? Monica ei ainoastaan muista menneisyyttään, vaan hän rakentaa minuutensa sen ympärille. Siksi jokainen uusi paljastus voi tarjota helpotusta vain hetkeksi. Yksi aukko täyttyy, mutta samalla syntyy toinen.
Kun kärsimys muuttuu identiteetiksi
Ihminen voi jäädä kiinni ajatukseen: minä olen se, jolle nämä asiat tapahtuivat. Silloin menneisyydestä tulee enemmän kuin historiaa. Siitä tulee identiteetti. Haava ei ole enää vain jotain, mitä kannamme, vaan jotakin, jonka ympärille olemme rakentaneet käsityksen itsestämme.
Tällaisessa tulkinnassa vapautuminen ei tarkoita menneisyyden kieltämistä eikä tapahtuneen hyväksymistä oikeaksi. Se tarkoittaa sitä, ettei menneisyydelle enää anneta valtaa määritellä koko nykyhetkeä. Anteeksianto voisi tässä tarkoittaa ennen kaikkea irtipäästämistä: minun ei tarvitse unohtaa, mitä tapahtui, mutta minun ei myöskään tarvitse olla loppuelämääni sen vanki.
Lopulta kysymys ei ehkä ole vastauksesta
Siksi Monican avoin ja paikoin hämmentävä loppu tuntuu lopulta perustellulta. Lukija odottaa luonnollisesti, että kaikki langat solmitaan ja Monican elämä saa lopullisen selityksen. Mutta Clowes kieltäytyy tarjoamasta sellaista tyydytystä. Ehkä juuri siinä on teoksen keskeinen ajatus: kaikkia elämän arvoituksia ei ratkaista, eikä eheä identiteetti välttämättä synny siitä, että onnistumme rekonstruoimaan täydellisen kertomuksen menneisyydestämme.
Tämän vuoksi palaan myös omaan ärsytykseeni teoksen sirpaleisuudesta. Se todella häiritsi minua lukijana, mutta samalla se pakotti kohtaamaan oman tarpeeni saada kertomuksesta ehjä. Halusin tietää, miten kaikki liittyy toisiinsa, aivan kuten Monica haluaa tietää, miten kaikki hänen elämässään liittyy toisiinsa. Ehkä Clowes tekee lukijalle saman tempun kuin elämälle on tapana: se ei anna meille kokonaisuutta silloin, kun sitä eniten haluamme.
Kuka olen ilman tarinaani?
Lopulta Monica ei ehkä olekaan ensisijaisesti kertomus kadonneista vanhemmista, lapsuuden haavoista tai menneisyyden salaisuuksista. Se on kertomus ihmisen tarpeesta löytää itselleen selittävä tarina ja mahdollisuudesta huomata, ettei oma tarina ehkä ole sama asia kuin oma todellinen identiteetti.
Silloin teoksen tärkeimmäksi kysymykseksi nousee lopulta yksinkertainen mutta vaikea ajatus: kuka olen, jos en ole vain se, mitä minulle tapahtui?
Monica ei tarjoa täydellistä vastausta, mutta se voi saada meidät epäilemään kysymystä, jonka varaan olemme koko elämämme rakentaneet. Ehkä meidän ei tarvitse löytää viimeistä puuttuvaa palaa tehdäksemme itsestämme kokonaisia. Ehkä joskus riittää, että lakkaamme etsimästä itseämme menneisyyden sirpaleista.
