See How They Run (2022) on Tom Georgen ohjaama lämminhenkinen ja nokkela murhamysteeri, joka sijoittuu 1950-luvun Lontoon teatterimaailmaan. Kun suosittuun näytelmään liittyvän elokuvasovituksen valmistelu keskeytyy murhaan, tapausta ryhtyvät selvittämään elämäänsä hieman kyllästynyt komisario Stoppard ja innokas aloitteleva konstaapeli Stalker. Epäiltyjen joukko kasvaa sitä mukaa, kun kulissien takaa paljastuu salaisuuksia, kunnianhimoa ja vanhoja kaunoja.
Murhamysteereillä on yksi lupaus, josta ne harvoin lipsuvat: lopussa kaikki selviää. Katsoja saa tietää, kuka teki rikoksen, miksi hän teki sen ja kuinka pienet vihjeet johtivat ratkaisuun. Järjestys palautuu, maailma sulkeutuu jälleen ehjäksi.
See How They Run rakentaa tämän lupauksen varaan, mutta tekee samalla jotakin hienovaraisempaa. Se sijoittaa tarinansa teatteriin elinpaikkaan, jossa mikään ei ole aivan sitä miltä näyttää. Lavasteet ovat seiniä vain katsojan silmissä, näyttelijät ovat jatkuvasti jonkun toisen nahoissa, ja kulissien takainen maailma osoittautuu usein näyttämöä monimutkaisemmaksi.
Siksi elokuvan todellinen aihe ei ehkä ole murha lainkaan.
Se on ihmisen taipumus rakentaa todellisuus kertomuksiksi.
Jokainen elokuvan henkilö pyrkii hallitsemaan omaa tarinaansa. Jokainen jättää jotakin kertomatta, muokkaa totuutta tai esittää roolia, jonka uskoo olevan turvallisempi kuin oma haavoittuvuutensa. Näin tekevät myös ihmiset näyttämön ulkopuolella. Harva meistä kohtaa toisen täysin ilman valmista käsikirjoitusta. Näemme ihmisiä sellaisina kuin odotamme heidän olevan, emme sellaisina kuin he ovat.
Murhamysteerin rakenne paljastaa tästä jotakin olennaista.
Heti rikoksen tapahduttua alkaa syyllisen etsiminen. Epäily kiertää henkilöstä toiseen. Jokainen uusi vihje näyttää ratkaisevalta, kunnes seuraava kumoaa sen. Katsoja huomaa vaihtavansa epäiltyä yhtä nopeasti kuin elokuvan etsivät.
Tätä on kiinnostavaa seurata siksi, että sama tapahtuu arjessa.
Kun jokin menee pieleen, mieli etsii välittömästi selitystä. Vielä mieluummin se etsii ihmistä, johon selitys voidaan kiinnittää. Syyllinen tuo tilanteeseen näennäisen järjestyksen. Jos ongelmalle löytyy kasvot, maailma tuntuu hetken helpommalta ymmärtää.
Mutta elämä on harvoin yhtä siisti kuin dekkarin loppukohtaus.
Ehkä siksi See How They Run tuntuu lopulta kertovan enemmän havainnosta kuin rikoksesta. Katsoja huomaa katsoneensa samoja tapahtumia vääristä näkökulmista yhä uudelleen. Jokainen tulkinta vaikuttaa vakuuttavalta siihen saakka, kunnes jokin pieni yksityiskohta muuttaa kaiken.
Kuinka usein näin käy myös omassa elämässä?
Yksi lause, yksi ilme tai yksi väärin ymmärretty hetki voi synnyttää kokonaisen kertomuksen toisesta ihmisestä. Rakennamme mielessämme syitä, motiiveja ja tarkoitusperiä, vaikka tosiasiassa tiedämme niistä hyvin vähän. Emme ainoastaan tulkitse maailmaa, vaan me kirjoitamme sitä jatkuvasti uudelleen.
Teatterimiljöö tekee tästä näkyvää. Näyttämöllä kaikki tietävät katsovansa esitystä. Arjessa unohdamme sen paljon helpommin. Otamme omat tulkintamme tosiasioina ja omat tarinamme todellisuutena.
Silti elokuva ei ole kyyninen.
Sen lempeä huumori muistuttaa, että ihmiset eivät useinkaan esitä roolejaan pahuuttaan. He yrittävät suojata itseään, peittää pelkojaan, säilyttää arvokkuutensa tai tulla nähdyiksi hieman paremmassa valossa. Naamio ei aina ole petos. Joskus se on puolustus.
Ehkä juuri siksi elokuvan kiinnostavin kysymys ei lopulta ole, kuka murhasi kenet.
Kiinnostavampi kysymys kuuluu: kuinka paljon näemme toisistamme ilman omia ennakkokäsityksiämme?
Vielä vaikeampi kysymys koskee meitä itseämme.
Kuinka paljon omasta identiteetistämme rakentuu kertomuksille, joita olemme toistaneet niin kauan, että pidämme niitä muuttumattomina tosiasioina? Kuinka monta roolia kannamme huomaamattamme mukanamme työssä, ihmissuhteissa, ystävien seurassa ja jopa yksin ollessamme?
Ehkä elämä muistuttaa teatteria vähemmän siksi, että ihmiset näyttelevät, ja enemmän siksi, että uskomme lavasteita todellisuudeksi.
Hyvä elokuva jättää katsojaan ajatuksen, joka seuraa mukana vielä valojen sytyttyä. See How They Run tekee sen kepeästi, melkein huomaamatta. Se tarjoaa murhamysteerin ratkaisun, mutta jättää avoimeksi toisen arvoituksen: kuinka suuri osa siitä, mitä kutsumme todellisuudeksi, on omien tulkintojemme rakentamaa kulissia?
Ehkä kaikkein vapauttavin hetki ei ole se, jolloin syyllinen löytyy.
Ehkä se on hetki, jolloin lakkaamme kiirehtimästä tuomiota ja annamme itsellemme mahdollisuuden nähdä hieman tarkemmin toiset ihmiset, itsemme ja ne tarinat, joiden varaan olemme rakentaneet maailmamme.
Silloin kulissit eivät katoa.
Niiden läpi alkaa nähdä.
