Aftersun (2022) on skotlantilaisen Charlotte Wellsin herkkä ja intiimi esikoisohjaus, joka kertoo 11-vuotiaan Sophien ja hänen 30-vuotiaan isänsä Calumin yhteisestä lomasta Turkin rannikolla 1990-luvun lopulla. Tarina nähdään aikuiseksi kasvaneen Sophien muistojen kautta, kun hän yrittää ymmärtää tuota kesää uudelleen, sekä isänsä salattua sisäistä elämää.
Charlotte Wellsin Aftersun ei pakota katsojaa tarinaan, vaan tarjoaa hänelle hiljaisen huoneen, jossa aikojen välinen ilmavirta on lähes aistittavissa. Se hengittää kuin vanha valokuva-albumi, jonka kannet narahtavat, kun sitä avaa. Aftersun on muistin arkeologiaa, kuvien hiljaista armoa, jossa henkilökohtainen kasvaa yleiseksi melankolian ja rakkauden kokemukseksi.
Elokuvan sydän on anteeksiannon hiljainen liike. Ei moraalisena hyvityksenä, vaan mielemme vapautumisena menneisyyden varjoista.
Calumin ja Sophien suhde ei ole vain suhde kahden ihmisen välillä, vaan kuva inhimillisestä erillisyydestä itsestään: toinen elää lapsuuden avointa maailmaa, toinen aikuisuuden piilotettua kamppailua.
Calum on kuin ”katoavan ajan mies”. Ihminen, joka ei löydä paikkaansa, ei historian suurissa linjoissa eikä pienissäkään. Hän rakastaa tytärtään enemmän kuin itseään, mutta rakkaus on hänelle kuin aurinko, jonka valoon hän ei uskalla katsoa. Mielestäni Calum ei ole rikkinäinen isä, vaan sielu, joka pitää kiinni harhasta, egon rakentamasta kuvasta omasta riittämättömyydestään.
Aftersun on muistamisen taidetta. Wells tekee tämän poikkeuksellisen konkreettiseksi: VHS-rae, vanhan kameralaukun paino, nauhojen katkonaisuus. Elokuvassa ei ole ratkaiseva se, mitä näemme, vaan se, mitä emme näe. Elokuvan “puuttuva kuva”; ne hetket joihin Sophie ei koskaan päässyt, ne yksinäiset paikat Calumin mielessä muodostavat kokonaisuuden, joka on “melankolian suuri muoto”. Se mitä Sophie muistaa isästään, on aina se, mitä hänen mielensä pystyi kantamaan. Se mitä hän ei muista, ei ole kadonnutta, vaan se on egon varjoa. Wells näyttää tämän ruumiillistettuna; tanssilattian strobo-valot rytmittävät muistia kuin salamat, jotka hetkeksi näyttävät totuuden, mutta samassa jo vievät sen pois.
Kohtaus elokuvan keskellä olevaan tanssiseinään, siihen metafyysiseen huoneeseen, jossa aikuinen Sophie “katsoo takaisin” isäänsä. Tässä kohtauksessa elokuva astuu pois realismin pihapiiristä ja siirtyy muistojen teatteriin. Muutos siitä, miten katsoo. Ei tapahtumien muutos, vaan havaintotavan muutos. Sophie näkee isänsä ensimmäistä kertaa ilman egon luomaa tarinaa: ei menetettynä hahmona, ei mysteerinä, ei kipuna, vaan rakkauden subjektina. Se on ei hyvitystä, ei selityksiä, vaan sen tunnistamista, että rakkaus oli aina siellä.
Aftersun on hiljainen suru, joka ei koskaan muutu kyyniseksi. Sophie ei voi muuttaa isänsä kohtaloa, eikä elokuva yritä selittää sitä. Siinä juuri piilee sen elokuvallisen viisauden ydin: selitysten puute ei ole aukko, vaan kutsu. Kutsu nähdä maailma toisin.
Kun elokuvan lopussa isä kävelee pois kamerasta, taustalla oleva arkinen lentokentän käytävä muuttuu mytologiseksi tilaksi: se on kuin elokuvan historia itse; jokainen lähtö, jokainen jäähyväinen, jokainen poissaolon kuva. Ovi, josta Calum katoaa, on egolle loppu. Sophie ei menettänyt isäänsä. Hän menetti vain sen kuvan, jota oli pitänyt yllä.
Aftersun on harvinainen nykyaikainen elokuva siinä, että se ymmärtää muistin ja rakkauden paradoksin: että kaikkein yksityisin on usein kaikkein yleisintä, ja että kaikkein kipein menneisyys voi olla portti syvimpään anteeksiantoon.
