Perjantai-iltana sydämeni särkyi, kun jouduin hyvästelemään elämäni kissan Päälykäisen. Hän sai elää kanssani 12 arvokasta vuotta, ja jätti jälkeensä enemmän muistoja kuin sanat koskaan voivat täysin kantaa.
Hän ei ollut pelkkä maatiaiskissa, hän oli perheenjäsen, ystävä ja opettaja. Jo varhaisessa vaiheessa hän näytti olevansa taistelija: 1-vuotiaana hän putosi kolmannesta kerroksesta ja oikea jalka meni poikki. Eläinlääkärikäynnit olivat kalliita, mutta jokaisen euron arvoisia. Sen myötä harvalla on niin arvokasta maatiaiskissa kuin minulla oli.
Arvokas hän oli myös luonteeltaan. Hän ei ollut tavallinen kissa, sillä hän oppi temppuja, joista moni koirakaan ei suoriudu. Hän osasi antaa tassua, leikkiä leijonaa, hovikumartaa, tunnistaa oikean ja vasemman latinaksi ja yksi elämäni hienoimmista hetkistä oli, kun hän oppi yläfemman. Nuo pienet hetket tekivät arjesta juhlaa.
Hän myös yllätti kerta toisensa jälkeen sillä, kuinka sopeutuvainen hän oli. Oli elämässä sitten suuria muutoksia tai pieniä myllerryksiä, hän kulki rinnallani ja löysi paikkansa, kuin olisi tiennyt tarkalleen, mitä juuri sillä hetkellä tarvitsin tai hänen kuului tehdä.
Nyt hän on poissa, mutta sydämessäni hänen tassunjälkensä säilyvät ikuisesti. Hyvästi, rakas ystäväni Päälykäinen, elämäni kissa.
