Katsoessani sarjan After Life kolmatta ja viimeistä kautta itkin ja nauroin yhtä aikaa. En siksi, että kohtaukset olisivat olleet sentimentaalisia, vaan koska ne tuntuivat todellisilta. Ricky Gervaisin maailma avautui kuin hauras rukous siitä, että elämä on sittenkin elämisen arvoista, vaikka se särkyisi joka hetki.
After Life’n kolmas kausi ei ole enää tarina miehestä, joka on menettänyt kaiken, vaan tarina ihmisestä, joka alkaa nähdä menetyksensä toisin. Tony, sarjan päähenkilö, alkaa ymmärtää tämän totuuden hiljaa, ilman suurta oivallusta. Hänen surunsa ei katoa, mutta sen muoto muuttuu. Hän lakkaa taistelemasta sitä vastaan ja alkaa hyväksyä sen osaksi elämää kuin pehmeän varjon, joka kulkee hänen rinnallaan.
Tony purkaa egon harhaa: hän näkee, että hänen kärsimyksensä on syntynyt erillisyyden tunteesta. Siitä, että hän kuvitteli olevansa yksin tuskansa kanssa. Mutta jokainen kohtaaminen, jokainen ystävällinen sana, on kuin muistutus siitä, että rakkaus ei ole kadonnut mihinkään.
After Life on ajan ja ihmisyyden tutkimista. Tonyn maailma: yksinäinen mies, pieni työpaikka, arjen rituaalit. Mutta niiden keskeltä paljastuu arkipäivän mystiikka, jossa tavallinen muuttuu pyhäksi. Kahvikupin ääressä käytävä keskustelu voi olla yhtä tärkeä kuin evankeliumi; vitsi voi olla rukous; koiran silittäminen voi olla anteeksianto. Pieni englantilainen kylä muuttuu mikro-universumiksi, jossa kahvilanpöydät ja hautausmaan penkit ovat kuin näyttämöjä elämän kiertokululle.
Nauru tuli, kun Tony kohtasi elämän absurdin kauneuden. Sen, että ihmiset yrittävät aina uudelleen, vaikka kaikki on väliaikaista. Itku tuli, kun tajusin, ettei suru ole vastakohta ilolle, vaan sen varjo. Yksi ei voi olla ilman toista. Ehkä siinä on After Life’n kolmannen kauden todellinen sanoma, että elämä ei ole kärsimyksen vastakohta, vaan sen sisällä piilevä valo.
Kolmannella kaudella Tony alkaa nähdä toiset ihmiset, kodittoman, yksinäisen vanhuksen, oudon naapurin, ei vihollisina, vaan peileinä. Jokainen kohtaaminen on kuin hiljainen rukous: anteeksianto, joka ei lausu sanoja mutta muuttaa kaiken.
Ehkä After Life tuntuu niin aidolta siksi, että se ei yritä lohduttaa, vaan näyttää, että lohtu syntyy vasta, kun lakkaa etsimästä sitä.
Sarjan lopussa Tony kävelee pois kuvasta. Kamera jää paikalleen, kylä jatkaa elämäänsä, ja hiljaisuus laskeutuu kuin lempeä huokaus. Se ei ole kuolema, vaan sulautuminen yhteyteen. Se on hetki, jossa kaikki henkilökohtainen muuttuu universaaliksi. Siinä hetkessä ymmärsin, miksi olin itkenyt ja nauranut. Olin nähnyt jotain totta, pienen ihmeen, jonka sarja teki näkyväksi. Että vaikka kuolema ottaa meiltä kaiken, rakkaus jää jäljelle. Että elämä, kaikessa hauraudessaan, on juuri siksi niin äärettömän kaunis.
“Rakkaus ei katoa. Se vain muuttaa muotoaan ja jää asumaan niihin, jotka vielä kulkevat.”
Näin ajattelen nyt, After Life’n kolmannen kauden jälkeen.
