Olen elämäni aikana asunut siellä sun täällä ympäri Suomea. Muutot ovat tuoneet paljon hyvää, uusia maisemia, uusia ihmisiä ja uusia kokemuksia. Samalla ne ovat opettaneet myös sen, että ystävät ja kaverit jäävät helposti ripotelluiksi eri puolille maata.
Siksi olen oikeastaan pitänyt melko normaalina sitä, että osa ystävyyssuhteista vain hiljalleen kuihtuu. Ei riitaa, ei draamaa, ei mitään suurta loppunäytöstä. Elämä vain kulkee eri suuntiin, yhteydenpito harvenee ja lopulta huomaa, ettei viimeisestä viestistä olekaan enää kuukausia vaan vuosia. Se on tuntunut kuuluvan elämään.
Mutta tällä kertaa asia tuntuu erilaiselta.
Kyseessä on pitkäaikainen ystävyys. Emme koskaan olleet niitä ihmisiä, jotka vaihtavat kuulumisia päivittäin tai edes viikoittain. Silti yhteys oli aina olemassa. Kun laitoin viestin, vastaus tuli nopeasti. Kun vaihdoimme kuulumisia, tuntui kuin aikaa ei olisi kulunutkaan.
Nyt on kuitenkin ollut täysin hiljaista.
Ei vastauksia. Ei oma-aloitteisia viestejä. Ei edes niitä pieniä joulun tai juhannuksen toivotuksia, joita vaihdoimme. Se hiljaisuus tuntuu oudolta juuri siksi, että se ei tunnu meiltä.
Ja tietenkin mieli alkaa etsiä syitä.
Voiko olla, että tämä liittyy siihen, kun poistuin somesta? Ehkä se meni häneltä täysin ohi. Ehkä hän on ajatellut minun vain kadonneen tai pahimmillaan pitänyt minua itsekkäänä kakkapökäleenä, joka ei enää reagoi hänen kuviinsa, päivityksiinsä tai elämänsä hetkiin. Nykyään niin suuri osa yhteydenpidosta tapahtuu sosiaalisen median kautta, että sieltä poistuminen voi näyttää ulospäin myös välinpitämättömyydeltä, vaikka tarkoitus olisi ollut aivan toinen.
Tai ehkä olen sanonut joskus jotain, joka on loukannut häntä. Ehkä tehnyt jotain ajattelemattani. Ihminen ei aina huomaa omia sanojaan samalla tavalla kuin niiden vastaanottaja.
Tai ehkä syy ei liity minuun lainkaan.
Ehkä hänen elämässään on tapahtunut jotain sellaista, mistä hän ei halua kertoa. Ehkä voimat eivät riitä yhteydenpitoon. Ehkä elämä on vain vienyt mukanaan tavalla, jota en ulkopuolelta voi nähdä.
Rehellisyyden nimissä minun on katsottava myös peiliin.
Nuorempana olin monella tavalla huono ystävä. Olin itsekeskeinen, ajattelin liikaa itseäni ja liian vähän muita. Suoraan sanottuna olin välillä oikea mulkku. Jälkikäteen ajatellen on melkein ihme, ettei hän silloin jo kyllästynyt minuun ja kävellyt pois.
Ehkä ihmiset muuttuvat. Ainakin toivon muuttuneeni. Mutta menneisyys kulkee mukana, ja joskus mietin, maksaako ihminen vanhoja velkojaan paljon myöhemmin.
Tai ehkä tässä ei ole kyse mistään näin suuresta.
Voi hyvin olla, että hän haluaa nykyään käyttää aikansa vain siihen kaikkein pienimpään ydinporukkaan. Meillä kaikilla on rajallinen määrä aikaa, energiaa ja voimavaroja. Ystävyyksienkin painopisteet muuttuvat vuosien varrella. Se ei välttämättä tarkoita vihaa tai pettymystä. Joskus se tarkoittaa vain sitä, että elämä järjestyy uudella tavalla.
Ja ehkä vielä jonain päivänä puhelin piippaa.
Ehkä viesti alkaa aivan tavallisesti: “Miten sinulla menee?”
Ehkä silloin jatkamme siitä, mihin joskus jäimme.
Tai sitten emme.
Olen tullut siihen johtopäätökseen, että tälle tilanteelle en voi oikeastaan tehdä mitään. Voin lähettää viestin silloin tällöin, mutta en voi pakottaa ketään vastaamaan tai ylläpitämään ystävyyttä. Eikä sekään tunnu oikealta, että minä olen aina se, joka tekee aloitteen ja pitää yhteyttä yksipuolisesti. Ystävyys ei ole kirjanpitoa, mutta ei sen pitäisi myöskään olla yhden ihmisen varassa.
Ehkä kaikkein vaikeinta on hyväksyä se, ettei aina saa vastauksia. Ei siihen, miksi toinen vaikenee. Ei siihen, miksi jokin tärkeä ihmissuhde muuttuu. Kaikkea ei voi korjata, eikä kaikkea voi edes ymmärtää.
Silti olen kiitollinen siitä, että tuo ystävyys on ollut olemassa. Se on kulkenut mukana pitkän matkan elämästäni. Vaikka polut olisivat nyt erkaantuneet, ne kulkivat joskus rinnakkain. Silläkin on merkitystä.
Ja jos joskus vielä kohtaamme tai viestitämme toisillemme, huomaan varmasti olevani iloinen.
Jos emme, toivon silti hänelle kaikkea hyvää.
