Sysmäläiset sisarukset Pirkko ja Taina lupaavat panna sata litraa sahtia kylähäihin, mutta päätyvät vahingossa juomaan koko erän itse. Seuraa kaaos, krapula ja kilpajuoksu ajan kanssa. Teemu Nikin lämminhenkinen komedia yhdistää maalaisromantiikkaa, sisaruusrakkautta ja suomalaisen elämänironian sävyjä. Elokuvan ytimessä on kuitenkin lempeä viesti: virheet kuuluvat elämään, ja yhteys ihmisten välillä on tärkeämpää kuin täydellisyys.
Elokuva sijoittuu maaseutu-Suomeen, tarkemmin Sysmään, jossa päähenkilöinä ovat sisarukset Pirkko ja Taina, sahdinpanijasisaret, jotka jatkavat sukunsa perinnettä. Nämä lähtökohdat, pien-yhteisö, perinne ja maaseudun arki, nousevat keskiöön.
Elokuvassa yhdistyvät kaksi kiinnostavaa kerrosta: toisaalta kepeä komedia-asetelma (“tuotetaan sata litraa sahtia häitä varten, mutta juodaan se vahingossa”), mutta toisaalta myös raskaampi tausta sisarusten suhde menneisyyteen, syyllisyys, alkoholin varjot. Elokuva on kansan kertomus, joka kantaa myös pientä melankoliaa ja tilannetta, jossa elämä kantaa vastuunsa.
Yksi keskeinen teema on lupaus; “100 litraa sahtia häihin” ja sen rikkoutuminen. Tämä lupaus on yhtä aikaa sosiaalinen (yhteisön odotus, siskojen maine) ja henkilökohtainen (sisarusten sisäinen suhde, menneisyyden kuormat). Kun lupaus pettää, sahti juodaan vahingossa, alkaa “korjausoperaatio”, joka on komediallinen mutta symbolisesti hyvin rikas: ajan kanssa kilpaillaan, maine ja kunnia ovat vaakalaudalla, juoma-rituaalin prosessi muuttuu kriisiksi. Elokuvassa sisarukset peittelevät tekoaan, valehtelevat ja joutuvat vähitellen yhä syvempään syyllisyyden tilaan. He pelkäävät muiden tuomiota, mutta todellisuudessa tuomitsijat ovat he itse. Pirkko ja Taina eivät oikeasti pelkää, että kyläläiset suuttuvat vaan sitä, että heidän “virheensä” paljastaa jotain syvempää: että he eivät hallitse maailmaa ja he eivät voi olla täydellisiä.
Sahti toimii tässä enemmänkin symbolina: se ei ole pelkkä juoma, vaan sukutaidon, maineen, yhteisön ja henkilökohtaisen pakenemisen väline. Sisarukset “juovat” oman työnsä. He yrittävät täyttää sisäistä tyhjyyttä aineella. Siskosten “liika maistelu” on yhtä lailla vitsikäs tilanne kuin merkki jonkinlaisesta kaaresta, ehkä menneisyyden painolastista, siitä ettei pysty hallitsemaan sitä, mitä tekee. Kyseessä on suomalaisessa kulttuurissa tuttu vastuu, mutta myös vastuun pako.
Lisäksi filmissä on sisaruuden teema: kaksi ja myös kolmas sisar ja heidän suhteensa kulkee kautta elokuvan. Sisarusten yhteisyys, kilpailu, menneisyys yhdessä ja erikseen. Nämä ovat universaaleja, mutta samalla sidottuja suomalaiseen maisemaan ja hengenvetoon. Pirkon ja Tainan suhde on täynnä pientä kitkaa ja menneisyyden haavoja. Taina ärsyttää Pirkkoa, koska Pirkko näkee hänessä oman hallitsemattomuutensa. Pirkko taas ärsyttää Tainaa, koska hän symboloi kontrollia ja moraalia, jota Taina ei halua kohdata. Heidän matkansa, sahti, häät, epäonnistuminen, on siis mielenprojektion purkamista. Kun he lopulta kohtaavat toistensa inhimillisyyden, he antavat toisilleen anteeksi tai ennemminkin sanattomasti.
Elokuvassa on aistittavissa “westernin” henki maaseutumaailmassa. Tämä tyyli näkyy esimerkiksi maisemissa, hitaassa rakentumisessa, odotuksen tunteessa, uhassa, vaikka komedia olisikin päällimmäinen laji.
Kuvakieli ja miljöö : syrjäkylä, metsä, panimo, vanhat rakennukset, yhteisön hahmot, kaikki tämä luo autenttista, mutta samalla hieman karua tunnelmaa. Kun komedian hetket yhdistyvät pahaenteiseen taustaan (esim. krapula, menneisyys, paineet), visuaalisesti se saattaa muistuttaa suomalaisen maaseudun elokuvallista ikonografiaa, mutta tässä modernisoituna, satiirin ja komedian kautta.
Elokuvassa on “suomalainen maisema”, mutta se ei pelkästään ole maisemana. Se on ihmisten sisäinen tila. Maaseutu ei ole vain tausta, vaan osa henkilöhahmojen identiteettiä.
Kun sisarukset hyväksyvät itsensä ja toisensa, “sahti” palaa luonnolliseen merkitykseensä: yhteyden ja ilon symboliksi. Lopulta elokuva voi nähdä rakkaudellisena opetuksena siitä, että ei ole mitään ulkoista sahtikatastrofia, vaan mielen luomaa syyllisyyttä ja pelkoa.
100 litraa sahtia on elokuva, joka ottaa suomalaisen maaseutukulttuurin ja tekee siitä sekä viihdettä että peilin. Se osoittaa, että pienessä kylässä voi olla koko maailma; perhe, paine, historia, juoma ja lupaus. Se on kansan kertomus, jossa huumori ei poista vakavuutta, vaan kietoo sen arkiseen asetelmaan. Tämä elokuva ei ole pelkkä komedia humalasta, se on myös kertomus vastuusta, maineesta ja yhteisestä perinnöstä.
