Lokakuun 26. päivä 2025 Espoon Metro Areena kylpi suitsukkeiden ja lempeän odotuksen tuoksussa. Olin siellä lasten kanssa vain hetken, mutta hetki riitti. Ystäväni perheineen oli tullut paikalle halatakseen Äiti Ammaa, tuota rauhan ja myötätunnon symbolia, jota miljoonat ympäri maailmaa kutsuvat yksinkertaisesti “Äidiksi”.
Me emme jääneet pitkään. Matkalla tapahtumaan Ukko toisteli iloisesti:
“Amman, Amman!”
Sanat jäivät soimaan kuin rukous, vaikkei hän tainnut tietää, kuka Amma on. Mutta ehkä lapset tietävätkin paremmin kuin me. He tunnistavat rakkauden ennen kuin osaavat selittää sen.
Saapuessamme areenalle tunnelma oli lämmin ja vastaanottavainen. Ihmiset hymyilivät toisilleen, kuin olisivat vanhoja ystäviä. Laulut ja hiljainen rukous täyttivät tilan tavalla, joka tuntui sekä juhlalta että hiljaisuudelta yhtä aikaa.
Lapset olivat innoissaan kaikesta. Siitä, että oli paljon väkeä, musiikkia ja siitä, että “Amma on täällä”. He halusivat kurkkia, missä hän on, nähdä vilaukselta tuon valkoiseen pukeutuneen naisen, josta puhutaan niin lempeästi.
Minä puolestani katselin ympärilleni ja tunsin rauhan. En mennyt halausjonoon, enkä jäänyt näkemään ystäväni halaushetkeä, mutta se ei tuntunut tärkeältä. Jokin sisälläni tiesi, että rakkauden ydin ei ole siinä, kuka ehtii halaukseen, vaan siinä, että rakkaus on kaikkialla, missä sitä halutaan nähdä.
Siinä hetkessä ymmärsin jotain siitä. Amma ei ollut minulle vain ihminen, vaan muistutus, että rakkaus ei tule luoksemme jonossa tai seremoniana. Se on jo meissä, hiljaisessa sydämen tilassa, jossa ei ole kiirettä eikä puutetta.
Oli lohdullista huomata, että vaikka emme jääneet pitkään, päivä jätti jäljen. Lapset puhuivat Ammanista vielä illalla, ja Ukko vielä kotonakin toisteli:
“Amman, Amman.”
Ehkä se oli hänen tapansa sanoa: rakkaus on täälläkin.
Tuo päivä Espoossa oli lyhyt, mutta sydämessä pitkä. Se muistutti minua siitä, että joskus riittää vain käydä, hengittää ja katsoa ympärilleen. Rakkaus löytää kyllä tiensä, vaikka lasten suusta, vaikka lyhyen pysähdyksen verran.
