Giuseppe Tornatoren Cinema Paradiso on lämminhenkinen ja haikea elokuva elokuvien voimasta, muistista ja ajan kulumisesta. Tarina seuraa pientä sisilialaista poikaa, Salvatore “Toto” Di Vita, joka kasvaa 1940–50-lukujen kylässä ja löytää elokuvista elämänsä intohimon. Hän ystävystyy kylän elokuvateatterin koneenkäyttäjän, Alfredon, kanssa. Heidän välilleen syntyy syvä side, joka muokkaa Toton koko elämää. Aikuisena, menestyksekkäänä elokuvaohjaajana, Toto palaa kotikyläänsä vasta Alfredon kuoleman jälkeen. Paluu herättää mieleen lapsuuden ja nuoruuden muistot, ensimmäisen rakkauden ja sen, kuinka maailma muuttui. Elokuva on rakkaudentunnustus elokuvataiteelle ja sen kyvylle säilyttää muistoja, mutta myös kertomus luopumisesta ja anteeksiannosta. Ennio Morriconen musiikki ja Tornatoren lempeä ohjaus tekevät siitä yksi italialaisen elokuvan rakastetuimmista klassikoista.
Giuseppe Tornatoren Cinema Paradiso on kertomus, joka liikkuu kahdessa maailmassa: yhdessä, jossa valo välähtää valkokankaalla, ja toisessa, jossa ihminen etsii itseään menneiden kuvien keskeltä. Tämä on elokuva muistista. Ei vain henkilökohtaisesta muistista, vaan kollektiivisesta: siitä, miten elokuvat säilyttävät sen, minkä elämä kadottaa. Cinema Paradiso on myös tarina mielen heräämisestä. Siitä kuinka ihminen oppii näkemään, että menneisyys on mennyttä, ja että todellinen rakkaus ei katoa, vaikka muodot katoavat.
Cinema Paradiso on koko maailman sielu pienoiskoossa. Sen valkokankaalla pyörivät filmit ovat kuin ihmismielen heijastuksia; unia, joissa me samaistumme toisiin ja etsimme itseämme heidän kauttaan. Elokuvateatteri on paikka, jossa katsoja unohtaa, että kuvat ovat vain valoa ja varjoa. Hän liikuttuu, itkee ja rakastaa, vaikka kaikki on pelkkää heijastusta.
Kun Toto lapsena istuu pimeässä salissa ja katsoo valkokangasta lumoutuneena, hän ei vielä tiedä, että hän katsoo omaa mieltään. Sen kykyä luoda maailmoja.
Alfredo on elokuvan sydän, viisauden ja lempeyden ruumiillistuma. Hän on viimeinen romantikko, joka ymmärtää kuvan voiman ja sen petollisuuden. Alfredo on opettaja, joka ei sido, vaan vapauttaa. Hän neuvoo Totoa lähtemään, unohtamaan menneisyyden ja etsimään omaa tietään. Se on rakkauden teko, joka ei omista.
Alfredon sanat “älä koskaan palaa” eivät ole kielto, vaan siunaus: päästä irti siitä, mikä on vain muisto, jotta voit nähdä, mikä on totta. Cinema Paradiso on elokuva muistamisesta, mutta todellinen muisti ei ole menneisyyden palauttamista, vaan se on heräämistä siihen, mitä ei koskaan kadotettu.
Toton matka on anteeksiannon matka. Hänen on kohdattava lapsuuden kaipuu, katkeruus ja menetyksen tunne. Palatessaan kotikyläänsä hän ei oikeastaan palaa paikkaan, vaan omaan mieleensä: siihen osaan, joka on jäänyt kiinni menneeseen.
Kun Toto lopulta katsoo Alfredon hänelle jättämän elokuvanauhan, joka on täynnä rakkauskohtauksia, jotka pappi oli sensuroinut, hän näkee rakkauden sellaisena kuin se todella on: täydellisenä ja muuttumattomana, ei pelon rajoittamana. Toto näkee, että rakkaus oli koko ajan siellä, vain silmät olivat suljettuina. Kohtaus on symbolinen anteeksiannon teko, jossa kaikki, mikä oli erotettu, yhdistyy uudelleen. Jokainen leikattu suudelma on kuin osa meissä, joka on kielletty. Rakkaus, jota pelko on sensuroinut.
Kun Cinema Paradiso, itse teatteri, tuhoutuu, se on surullinen mutta väistämätön hetki. Vanha maailma hajoaa, mutta rakkaus ei katoa sen mukana. Toto seisoo raunioilla kuin oppilas, joka on vihdoin ymmärtänyt: hän ei tarvitse enää paikkaa tai muotoa rakastaakseen. Todellinen koti ei ole menneisyydessä eikä kuvissa, vaan rakkaudessa, joka ei koskaan katoa.
