Kun olin lapsi, sain jouluna tädiltäni kirjan, jota pidin silloin pienenä suurena aarteena: Kissimirrin joulu (Otava 1995). Olin ja olen yhä täydellinen kissahullu. Siksi muistan yhä, miten sydämeni pamppaili, kun paketin sisältä paljastui kirja, jonka kannessa tuijotti mustavalkoinen kissa. Se oli kirja, joka tuntui heti omalta.
Nyt, vuosia myöhemmin, saan lukea samaa kirjaa omille lapsilleni. Jokaisella lukukerralla palaan niihin samoihin tunnelmiin: lumisateen hiljaisuuteen, kynttilöiden välkkeeseen ja siihen salaperäiseen joulun odotukseen, jonka vain lapsi (tai ehkä kissa) voi tuntea.
Kissimirrin joulu on Margaret Wise Brownin kirjoittama ja Anne Mortimerin kuvittama klassinen joulukuvakirja. Kirjan päähenkilö on kissa, joka kokee joulun aisteillaan; kuulee, näkee, haistaa ja tuntee kaiken, mitä joulussa tapahtuu. Tarina ei niinkään “kerro” tapahtumia, vaan välittää tunnelman: äänetön lumen putoaminen, lahjapaperin kahina, kynttilän liekin lepatus, kellon kilinä ja hiljainen odotus.
Eläimen näkökulma tekee kirjasta erityisen. Kissa ei ymmärrä joulun tapoja, mutta se aistii kaiken, mitä ympärillä tapahtuu. Se on utelias, tarkkaavainen ja hieman hämmentynytkin. Tämän kautta lukija, etenkin lapsi, saa kokea joulun uudella tavalla: ei niinkään perinteen tai aikataulun kautta, vaan hetkien ja aistien kautta.
Kirja näyttää, että joulun taika on juuri niissä pienissä asioissa, joita ei aina huomaa. Lumi, hiljaisuus, lämpö, valo. Kissan kautta joulun ihme palaa näkyviin sellaisena kuin se ehkä oli ennen kuin meistä tuli aikuisia.
Anne Mortimerin kuvitukset ovat kirjan sydän. Niissä on pehmeä valo ja lämmin sävymaailma, joka tekee jokaisesta sivusta kuin maalauksen. Kuviin on piilotettu paljon yksityiskohtia: koristeltu kuusi, varjot lattialla, höyryävä teekuppi ikkunalaudalla.
Lapsena jäin tuijottamaan jokaista kuvaa pitkään ja nyt huomaan, että varsinkin Lulla tekee aivan samoin. Mortimerin kissa on realistinen, mutta samalla lempeä ja ilmeikäs ja siinä on jotain, joka herättää välittömästi hellyyden tunteen.
Brownin kieli on lyyrisen yksinkertaista: lauseet hengittävät, ja rytmi vie lukijan eteenpäin kuin rauhallinen jouluyö. Suomennos (Jaana Kapari) säilyttää tämän kauniisti.
Kirjassa ei ole suuria tapahtumia eikä perinteistä juonta, ja juuri siksi se toimii niin hyvin. Se on kertomus hiljaisuudesta ja läsnäolosta, joulun odotuksesta ja rauhasta. Pienikin lapsi voi seurata tarinaa kuvien ja äänteiden avulla, ja aikuiselle se on muistutus siitä, että joulun tunnelma ei ole kiireessä vaan pysähtymisessä.
Kun nyt luen Kissimirrin joulua omille lapsilleni, huomaan, että kirja on säilyttänyt taikansa. Se ei vanhene, koska sen ydin ei ole muodissa, vaan tunteessa. Se kertoo joulun ihmeestä tavalla, joka on yhtä aikaa yksinkertainen ja syvä. Ehkä siksi Kissimirrin joulu tuntuu niin henkilökohtaiselta. Se on kulkenut mukanani lapsuudesta aikuisuuteen, ja nyt se saa uuden elämän lasteni käsissä. He ihailevat kissaa ja hymyilevät sen ilmeille ja joulutunnelmalle.
