Se on vissiin merkki keski-ikäistymisestä, kun en haluaisi tehdä mitään muuta kuin katsoa Tyttökultia. Hauskaa on, että muistan lapsena katsoneeni Tyttökultia ja kun rouvat kovasti nauttivat appelsiinimehua, minuakin alkoi tekemään mieli appelsiinimehua ja nyt aikuisena edelleen tulee sama reaktio.
Tyttökullat (The Golden Girls) sijoittuu Miamin auringon alle, mutta valon lähde ei ole pelkästään subtrooppinen ilmasto vaan neljän naisen, Dorothyn, Rosen, Blanche’n ja Sophian, välinen sielujen liitto. He eivät ole enää nuoria, eivätkä pyri olemaan: juuri tässä piilee sarjan radikaalius ja rikkaus. Amerikkalaisessa kulttuurissa, joka fetissoi nuoruutta, Tyttökullat oli jotain poikkeuksellista; vanhoja naisia keskiöön nostava sarja, joka puhui seksistä, kuolemasta ja yksinäisyydestä ilman painolastia. Sarja puhuu meille vanhenemisesta aikana, jolloin ikä usein pyritään piilottamaan. Se ei romantisoi vanhuutta mutta ei myöskään pelkää sitä.
Toinen kausi syventää näitä teemoja, joihin lisätään moniäänisyyttä ja varjo. Jaksoissa käsitellään muun muassa rintasyöpää (”’Twas the Nightmare Before Christmas”), homoseksuaalisuutta (“Isn’t It Romantic?”), kodittomuutta (“Brother, Can You Spare That Jacket?”), mutta aina lämpimän komiikan kielen kautta.
Erityisesti jakso Isn’t It Romantic?, jossa Dorothyn ystävä Jean rakastuu Roseen ( Betty White ), on aikansa televisiossa harvinaisuus: homoseksuaalisuutta ei kuvata tragediana eikä eksotiikkana, vaan arjen tasolla. Rose ei hätkähdä, ei torju, ei tuomitse. Jakso on osoitus, kuinka Tyttökullat näkee ihmisen kaikessa hauraudessaan, mutta myös potentiaalissaan rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Jos kausi 1 on esittely, arkkitehtuuri, jossa hahmot ja rytmi rakentuvat, kausi 2 on kuin Barokki, täynnä detaljeja, koristeellisuutta ja älyllistä ilotulitusta. Rue McClanahanin Blanche saa syvyyttä, Estelle Gettyn Sophia muuttuu enemmän antiikin kuoroksi; kommentoivaksi ja maailmaa sivaltelevaksi vitsien sylttytehtaaksi, jollainen haluaisin itsekin olla vanhana ja Bea Arthurin Dorothy on kuin vieraannuttava silmä katsojaan: suora, analyyttinen, sarkasmin kautta haavoittuva. Tyttökullat on koti, jossa neljä naista opettelee yhdessä, usein tuskan ja naurun kautta, päästämään irti tuomitsemisesta ja menneisyyden haavoista.
Usein sarjassa kohtaamme tilanteita, joissa joku hahmoista kokee pettymyksen, loukkauksen tai suuttumuksen. Esimerkiksi jaksossa “The Sisters”, Sophia pahoittaa mielensä siitä, että Dorothy haluaa järjestää tapaamisen Sophian vieraantuneen sisaren kanssa. Tässä kohtaamme kaunan kantamisen. Sophia haluaa pitää kiinni oikeutuksesta, loukatuksi tulemisesta. Mutta kun hän päästää irti menneisyyden tarinasta, rakkaus palautuu näkyväksi.
Rose, naiivin lempeä Minnesotan kasvatti, joka ei muista menneisyyden painoa. Kun Blanche tai Dorothy suhtautuvat sarkastisesti tai vähättelevästi hänen tarinoihinsa, Rose ei jää kiinni puolustukseen. Hänen hahmonsa on toistuva esimerkki siitä, miten pelkoa ei vastusteta, vaan se annetaan anteeksi.
Tässä sarjassa ei ole taustalla vain komediaa. On historian kaikuja: näyttelijät ovat aikansa teatterin ja television veteraaneja, joiden työ ilmentää suuren amerikkalaisen näyttelijäntyön traditiota, jossa Broadway ja Brecht kietoutuvat yhteen.
