1700-luvun Pohjois-Amerikka Ranskan ja Englannin siirtomaasodan keskellä. Metsien hiljaisuudessa liikkuu valkoihoinen mies Hawkeye, joka on kasvanut mohikaanien parissa. Kun sota repii maailmaa ympärillä, Hawkeye, hänen ottoperheensä ja englantilainen upseerin tytär Cora joutuvat keskelle petosta, rakkautta ja koston kierrettä. Michael Mannin ohjaama Viimeinen mohikaani yhdistää historian ja myytin, toiminnan ja runollisuuden. Se on elokuva katoavasta kulttuurista, hiljaisesta sankaruudesta ja siitä, miten rakkaus voi syntyä keskellä väkivaltaa.
Viimeinen mohikaani on elokuva, joka ei kuvaa historiaa sellaisenaan, vaan uneksii historian lävitse, suodattamalla 1700-luvun kolonialismin suurten kuvien alle syvempiä tarinoita, kuten kaipuuta, katoavaisuutta ja niiden hiljaista kauneutta. Se on hidas kuvaus menetyksestä. Ei vain henkilökohtaisesta menetyksestä vaan ennen kaikkea kulttuurin, luonnon ja toisenlaisesta Amerikan menetyksestä.
Elokuvan keskeinen kehys on sota, imperiumien välinen taistelu, joka aiheuttaa tuhoa, kärsimystä ja kuolemaa. Elokuvassa Magua kantaa kaunaa, etsii kostoa, kokee syyllisyyttä ja oikeuttaa väkivallan menetyksensä kautta, vaikka kyseessä on sattunut mieli, joka etsii pelastusta vääristä paikoista. Kun taas brittiläinen järjestelmä kontrolloi, seuraa sääntöjä, rankaisee. Se ei ole paha, mutta se on harhainen. Se perustuu puolustautumiseen ja kontrolliin, jotka ovat pelon muotoja.
Hawkeye ei toimi pelon tai vihan kautta, vaan rakkauden, myötätunnon ja sisäisen johdatuksen mukaan. Hän ei seuraa sokeasti sääntöjä, vaan kuuntelee “sisäistä johdatusta” (esim. hänen päätöksensä pelastaa Cora, vaikka brittiläinen komentaja ei antaisi lupaa). Hän ei pyri voittamaan tai kostamaan, vaan suojelemaan ja yhdistämään. Hän näkee metsän ja luonnon elävänä, hengellisenä todellisuutena, lähellä Jumalan luomaa maailmaa. Hänen rakkautensa Coraa kohtaan ei ole omistushaluista, vaan palvelevaa ja vapauttavaa.
Cora aloittaa elokuvassa osana brittiläistä aristokratiaa, mutta matkan aikana hän irrottautuu roolistaan, kohtaa pelon ja rakastuu. Tämä voisi symboloida sisäistä havahtumista. Hän luopuu turvallisuudesta, asemastaan ja jopa isänsä arvovallasta valitakseen rakkauden.
Uncas ja Alice edustavat puhdasta viattomuutta, mutta heidän kohtalonsa on traaginen. Alicen itsemurha ei ole toivottava, mutta kukaan ei kuole ilman omaa suostumustaan. Uncasin kuolema taas tuo mukanaan syvän hiljaisuuden, ei kostonhuutoja. Tämä voi kuvata mahdollisuutta anteeksiantoon: Chingachgook ei kosta, vaan jää jäljelle hiljaisena todistajana, kuin sanattomana rukouksena ykseyden puolesta.
Viimeinen mohikaani ei ole vain kertomus rakkaudesta ja sodasta, vaan se etsii jonkinlaista hiljaista harmoniaa. Kuten viimeinen mohikaani seisoo yksin metsän rajalla, niin myös elokuva jää seisomaan suurten kertomusten äärelle. Chingachgookin toteamus “Minä olen viimeinen mohikaani” voidaan nähdä myös symbolisena: hän ei ole vain heimon viimeinen jäsen, vaan tietoisuuden hetki, jossa egojen maailma on päättymässä, ja hiljaisuus ottaa sen paikan.
Elokuva on ajatus Amerikasta, joka on unelma, mutta ei koskaan ollut totta. Viimeinen mohikaani kertoo maailmasta, jossa kaksi sivilisaatiota kohtaa, mutta ei tasavertaisesti. Elokuvan nimi ei viittaa vain yksilöön, vaan kokonaisen elämäntavan sukupuuttoon.
Hawkeyen rakkaus Coraa kohtaan on ristiriitainen. Ei siksi, että se olisi kielletty, vaan siksi, että se tapahtuu maailmassa, jossa rakkaudella ei ole aikaa. Tämä rakkaus ei ole yksityistä, vaan historiallista: kahden ihmisen välinen läheisyys voi toimia hiljaisena vastalauseena koko maailman järjettömyydelle. Rakkaus on toisin voineen maailman symboli, juuri siksi niin hauras ja väliaikainen.
Elokuvan viimeisessä kuvassa Chingachgook seisoo vuorten siluettia vasten. Ei sanoja, ei musiikkia, vain hiljaisuus. Tässä kohtaa elokuva antaa meille jotain, mitä elämä ei voi; mahdollisuuden kokea menetys ilman tuhoa, nähdä historia ilman vihaa, ja kuulla luonnon ääni, joka sanoo: “Tämä kaikki oli. Ja siksi se on yhä.”
Lopuksi. Nuorena kaksikymppisenä Viimeinen mohikaani teki minuun suuren vaikutuksen. Mutta nyt elokuvan katsominen musiikkinsa “The Gael” kera oli ajoittain hyvin vaivaannuttavaa. Se romantisoi alkuperäiskansojen kulttuureja ja yksinkertaistaa monimutkaisia poliittisia tilanteita valkoisen miehen kautta. Silti sanottokoon elokuvan puolustukseksi, että se osoittaa elämän järjettömyyden; sivilisaatiot sotivat ja aiheuttavat tuskaa toisilleen vuorotellen, vaikka loppujen lopuksi olemme kaikki samanlaisia ihmisiä.
